— Niin, kohautelkaa nyt vain olkapäitänne! Tämä on kaunista! Sillä tavalla levitetään perättömiä tietoja kunniallisista ihmisistä! Mutta nyt kuulevat kaikki, ettei rouva Montosen puheissa ole ollut alkua eikä loppua! Minä olen niin hirveästi saanut kärsiä tämän asian tähden, korkea oikeus, minulla ei ole ollut lepoa päivällä eikä yöllä, minut on laahattu oikeuden eteen, minua ja palvelijatartani on herra Bums lakkaamatta solvannut, minulle vaaditaan vankeutta, minusta laulavat juorut ympäri kaupunkia, minua ovat lakanneet vanhat tuttavat tervehtimästä… tämä on kaunista! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Herra asianajaja Bums: tämä on kaunista! Herrat tuomarit: tämä on kaunista! Hyvät ihmiset! Eikö tämä ole kaunista? Missä on hiiri? Tuokaa se tänne! Näyttäkää se minulle! Kukaan teistä ei ole sitä nähnytkään! Rouva Montonen: tämä on kaunista! Eikö ole niin, Menlös?
Kuului hiljainen kuiskaus… kuin kuolevan viime huokaus:
— Juuri niin, rakas Maria…
— Herrat tuomarit! Minä vaadin rouva Mathilda Montoselle mitä ankarinta edesvastausta kunnian loukkauksesta! Onpa tämä kaunista!
Hiljaisuus vallitsi salissa. Vallitsi suuri, juhlallinen hiljaisuus. Hiljaa istuivat auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen, hiljaa seisoivat todistajat ja torimatamit…
Silloin avasi suunsa herra Nilsperi ja rämähti:
— Mutta hiiri on ollut siellä! On näytetty toteen, että se on sinne kaivoon heitetty teidän puoleltanne!
— Jassoo! huusi rouva Menlös. — Jassoo! Vai on näytetty toteen!
Jassoo! Vai ei minua vieläkään uskota! Jassoo!
Ja kääntyen ovensuussa seisovaan väkijoukkoon huudahti hän:
— Asko! Tule heti tänne!