— Vai kantelemaan taas, kielilakkari!
Ja suuttunut Matti alkoi haukkua:
— Mairikki kairikki kappurajalka!
Silloin kuului ruokasalista äidin kimeä kiljahdus. Lapset oikein säikähtivät.
Mitä se oli? Tyyni, arvokas rouva Montonen ei koskaan huutanut eikä kirkunut.
Maire juoksi heti ruokasaliin.
Mutta äiti ei ollut enää siellä. Siellä oli vain nurin kaatunut kahvikuppi, jonka musta sisällys kiireesti käytti tilaisuutta valloittaakseen mahdollisimman suuren alan lumivalkoisesta pöytäliinasta.
Ei, rouva Montonen on isän huoneessa, jossa hän seisoo miehensä nojatuolin ääressä vedet silmissä, kykenemättä puhumaan mitään. Vaiti on hän ja taputtelee vapisevalla kädellään hiljaa Aataminsa turpeata, partaista poskea…
Ja kauppaneuvos Montonen, joka on nojautunut taaksepäin, hymyilee hillitysti, katsellen ulos ikkunasta ja naputellen sormillaan keinutuolin käsinojiin.
Hymyilee, hymyilee hillitysti kauppaneuvos Montonen ja naputtelee lyhyillä, paksuilla sormillaan keinutuolin käsinojiin.