Herra Nilsperi ei näyttäytynyt kadulla viikkokausiin. Hän murjotti kotonaan syvän suuttumuksen vallassa, pesten kasvonsa viidesti päivässä suovalla ja saippualla, ja vähitellen alkoivatkin ne jälleen saada takaisin luonnollisen punasinertävän värinsä.

Mutta vaikka poliisitutkinto ei ollutkaan luonut asiaan toivottua valaistusta, niin alkoi kaupungilla kuitenkin pian liikkua huhuja siitä, että rouva Menlösin sormien oli täytynyt olla jollain tavoin mukana tässä rumassa pelissä.

Kenenkäpä muun olisi ollut syytä tehdä niin suurta ilkeyttä herra Nilsperille, ellei juuri rouva Menlösin? Olihan se huomattu raastuvassakin, millä tavoin rouva Menlös joskus oli Nilsperiin katsahtanut… varsinkin silloin, kun Nilsperi väitti rouva Menlösin käskeneen Miinan heittämään hiiren kaivoon.

Entäs se hiiri, joka oli ollut sidottuna herra Nilsperin kaulaan!

Se oli kyllä tunnettu koulun kokoelmien hiireksi, mutta sen merkityshän oli selvä.

Rouva Menlösin kätyrit olivat sitoneet hiiren herra Nilsperin kaulaan kuin sanoakseen:

— Siinä on sinulle sitten se hiiri, jota sinä sieltä Montosen kaivosta harot!

Niin kaupungilla huhuiltiin, ja huhut levisivät talosta taloon ja pukeutuivat päivä päivältä yhä täsmällisempään muotoon. Jopa alettiin päästä perille rouva Menlösin kätyreistäkin, ja Markula-paran suureksi suruksi ja syväksi suuttumukseksi kysyi yksi ja toinen häneltä aivan suoraan:

— Paljonkos sinä oikein sait rouva Menlösiltä?

Rouva Menlös nauroi sydämellisesti, kuultuaan asianajaja Nils Pehr Bumsille tehdystä koirankujeesta. Hän nauroi niin, että vedet silmistä tippuivat, ja huudahti tuon tuostakin: