— Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.
Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:
— Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!
Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän oli kulkenut palotornin ohi.
— Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies, mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.
Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.
— Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.
— Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää oven kiinni.
Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen, tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta siamilaisilta kaksoisilta.
— Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.