— Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti luonnonihminen nöyrästi.
Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut heidät köydellä puuhun kiinni.
Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen julistettiin päättyneeksi.
— Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja tavatessaan siellä ukko Wahlin. — Tällä kertaa ette oikein onnistunut. Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!
Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin seisomaan ja lähti tiehensä.
— Vekivaltaa! huusi ukko. — Pidettekee henet!
Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään. Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:
— Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!
— Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille viisikymmentä penniä.
Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan, joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.