— Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.
Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:
— Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi kuten pa… pa… pa…
— Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.
Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen suusta. — Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero. Silloin on se asia selvä!
Mutta se ei ollut selvä niin helposti.
Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin, vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle anteeksi.
Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan — lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.
Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut johtua hra Tuulosen läsnäolosta.
Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin. Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta. Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään, että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen. Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".