— Minä… minä hyppelin vähän…
— Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja iskevän hänet kuoliaaksi.
— Hyppeleminen edistää verenkiertoa… minä hypin ja voimistelen aina, istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä…
— Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan rauhoittua. — Tässä olisi maisterille raitista vettä…
— Kiitos!… Saarankin pitäisi hyppiä välistä — se edistää verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.
— Niin… kiitos… sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.
Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno
Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.
Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.
Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili hyväntahtoisesti ystävättärelleen.
Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin ukkospilvi.