Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että hänen aikansa oli kokonaan, kokonaan neiti Kurosen käytettävissä ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.
Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja sanoi:
— Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!
Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.
Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa: kuinka herttainen Anni oli ollut… mistä he olivat jutelleet… kuinka heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle kahvia… kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan… kuinka Annin oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa…
— Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. — Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa… minä… minä… minä…
Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia, nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"
Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.
Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä, ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan, avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.
Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui selkäruotoon asti ja änkytti: