Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi — ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen keittiön puolelta oluen juonnista — niin läksi järjestyskonstaapeli Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta huuto kuului.
— Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta rätisten. — Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!
— Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen ympärilleen.
— Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. —
Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!
Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.
— Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä portille.
— Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. — Lauri Saksman, asioitsija
Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.
— Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.
— Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt mitään pahaa näille neideille.
Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon (jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä tuomiolla.