— Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina
Svebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.
— Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.
Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis arvokkaasti:
— Kuka pyysi puheenvuoroa?
— Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison, heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.
— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen vakavasti.
— Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta, jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman kovalla äänellä.
Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti
Luonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät
Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.
Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.
— No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.