— Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen miettiväisenä nenäänsä.
— Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, ka-ka!"
— Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle kielelle.
Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen käsilaukkunsa Tiihosen polville.
— Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.
— Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.
— Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri saamaansa määräystä. — Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui hölkkäjuoksuun.
Ajettiin seurahuoneelle päin.
— On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.
Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.