Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä, kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.
— Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.
— Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean kätensä etusormella.
— Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui todistavan hänen liikkuneen maailmassa.
— Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen… jos hän joutanee ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen matkustavaisen ruskeata laukkua.
— Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi puuskassa.
— Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. — Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.
Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.
— Tiihonen! sanoi poliisi. — Onko sinulla kyytiä?
— Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan miesten kohdalle tultuaan.