— Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen pääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä merkillinen mies. — Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat harvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme raskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa mitä ihmeteltävimmällä tavalla. — Olen nimittäin kiertueen rahastonhoitaja. Muun muassa.
— Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. —
Haluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?
XX
Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.
Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven "Kihlausta".
Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi, oikealla pöytä — Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla kuiskaajana.
Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.
— Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi sohvaltaan:
— Ei tee mitään, ei tee mitään… se on vanha hattu, he he he!
Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan: