Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta
Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.
— Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi kerran päästy päähän.
— Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi oppia osansa ulkoa.
* * * * *
Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.
Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja taiteellista pöytäliinaa.
Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.
Varsinkin taiteellisia.
Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa, hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.
Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen kynästään ja sydämestään vuotanut.