— Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. — Te olette keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. — Minä sitävastoin antaisin isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän pöydällenne…
— Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi ruskeaviiksinen. — Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta rakkaussuhteesta.
Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän jälkeensä suu auki.
— Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.
Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu, joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän lähti kävelemään eteenpäin.
Sinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.
Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme, ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä muutakaan tuttua.
Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan luonnolliselta.
Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin juominkeihin.
Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin, tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja viheltänyt pitkään.