Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Mine lupan!
— Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.
— Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?
— Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi Matti Luonto.
— Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. — Mine olen gentlemanni.
— Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. — Maisteri laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan sieltä pois.
— Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. — Mine en tule teelte pois, ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein… kun hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.
Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä ihmisasuntoja.
— Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.