— Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit hakata teme puu poikki.
Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun kanssa. Sitten hän sanoi:
— Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes sinä tulet alas.
— Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. — Mine en tule ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.
— Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. — Minä voin paastota neljä viikkoa yhteen kyytiin.
Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.
— Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. — Mite hen tahto, jos hen mene pois?
— Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.
Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
— Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.