— Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi sosialisti!
Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys, jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:
— Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä nurkasta:
— Joo, täällähän minä… minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?
— Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. — Pimeässäpä sinä täällä kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.
— Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.
Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta — jalallaan, potkaisten oven auki, niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan esiintymisen pelästyttämänä.
— Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg, kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. — Onko sinulla, Jehkonen, joutavia viikatteita?
— Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi kuitenkin miettivästi: — Missä kunnossa sitten lienevät.
— Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. — Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta minä ajoin ne helvettiin…