Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään, silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.

III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä… miten mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi. Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa hevoselleen: "i-grai, musikka!" — tyhjentäen siten koko venäjäntaidon varastonsa — ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten, ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan. Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan, oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti, sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut näkymättömiin.