Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat loppuun asti!
* * * * *
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.
Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman, varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että ukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä, mitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen vastaväitteistään.
Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme. Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan — jonka kauniin tunteen huomaamme häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa — emme tahdo millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta kosintaansa.
Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana, joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin lopettamaan.
Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen, mikä naputus, kolkutus ja koputus!
Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.
Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.
Sellaisia olemme me miehet… ikävä kyllä. Kuka etsii maasta ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua — eikä oikein rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin asuntoonsa.