Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:
— Varmasti!
Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin äkkiä syrjään.
Tultiin rehtorin taloon.
Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja korituoleja.
— Omako talo? kysyi Jaakkola.
— Oma, vastasi rehtori.
— Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.
* * * * *
Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea, vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.