— Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:
— Minulla ei ole kunnia…
— Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. — Kuinkas olet muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?
— Tuota noin… Jaakkolako? huudahti rehtori.
— Tuota noin… Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.
Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
— Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.
— Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää, nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan rehtoria vatsaan.
Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä, olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:
— Sinä tulet meille aamiaiselle!