— Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen aarrearkuksi"? kysyi vieras.
— On, vastasi ruskeaviiksinen. — Nykyään sanotaan tätä vain
"Arkuksi", lisäsi hän sitten.
— Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien mietteissään kultaisia kellonperiään.
— Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman, katsellen toista entistä tarkemmin. — Tulee kai parin tunnin kuluttua kotiin.
Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain, varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.
Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin puolta kymmentä aamupäivällä.
Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla, kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet, mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja lääkitsemisestä huolimatta.
Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset "Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä, toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat että matkustajat.
Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania.
Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti: