— Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti rakennusmestareita… mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti sikiytynyt?
— Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon — tai korjauttaa ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. — Sitten on hän rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.
IV
Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan, väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se, että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä. Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan, vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.
Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme keskuudessa 70-vuotiaiden miesten — eikä naistenkaan — vihille astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi erityistä melua nostaa.
Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi, ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä pois muulla kuin dynamiitilla.
Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.
Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen, niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl, joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi, lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista, ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.
Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle, näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä, alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee, että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin itsekin oppinut.
Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö: hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan hämmästyttävää kekseliäisyyttä.