Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi liitoksissaan.
Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla, ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.
— Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. —
Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?
Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.
Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa kuivamaan syreenipensaan oksalle.
— Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.
Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.
— Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.
— Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.
— Onpas! noin iso sika!