Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen yritykselleen.
Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita — ja meidän täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa — oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.
Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu hyökyaalto oli vähän laskeutunut.
Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille, luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.
Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen, mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle, vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.
Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä portilla vilkaisi taakseen.
— Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta
Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.
Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.
Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri äsken ostaneensa.
Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.