Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2. Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää. Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja vaipui mietteisiinsä.
Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä, nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.
Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään. Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.
Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta selästä.
Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.
Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli, näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä, kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.
Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa, useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta, mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä, vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.
Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.
Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi — ah! — veitikkamaisen katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.
Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.