— Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.
VIII
Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista. Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon pientareet.
Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen kyytiin.
Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.
Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:
— Onko se lurjus nyt pajassa?
— Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. — Jos sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa…
— Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, kyllä minä omani hoidan! kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. — Mitä apua ja hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!
Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki pajansa ovelle.