— Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.
— Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö jäykästi, soinnuttomalla äänellä.
— Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan pystyyn.
— Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. — Ja toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.
Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.
Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen, minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, ei koskaan tahtoisi olla missään, ei missään tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!
Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen auttanut muu kuin lähteä.
Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta tehtävissä kuin hirttää itsensä.
Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin kuoliaaksi.