Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.
Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja
Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:
— Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.
— Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.
— Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta.
Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.
Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies, koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti rakennettu.
Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille ja kysynyt ovelta:
— Myöttekö talonne?
— Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.
— Irtaimistoineen?