Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä, olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.
— Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille, mikähän mies se Jaakkola oikein on?
— Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.
— Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.
— No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. — Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin kokoamaan.
— Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. —
Akat puhuvat monista miljoonista.
— Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp viereisestä pöydästä puheeseen. — Pyydän muuten huomauttaa, etteivät hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.
— Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.
— Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.
— Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. — Hänellä kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan, viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon. Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta kuin ala olla ja elää.