Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.
Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena — pieni, kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna. Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.
Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:
— Mite te teelle vaanitte?
Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.
— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.
— Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. — Nyt te olette satimessa!
— Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi hytkyttää. — Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.
— Mine tieden sen! kirkaisi ukko. — Ei, elkee ojentako minulle, ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.
— Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa taskuihin. — Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?