Sa itket silloin, kun ei kenkään nää sun sydämesi synkkää ikävää: kun uni usvasiivin maille kulki, niin tietämättäs, lailla loihditun, sa halaat kuolla syliin kaivatun ja tuoda tuskasi vain yölle julki.
Ah vilkkuessa virvavalkeain sun sattumalta kerran nähdä sain, kun luoksesi mun askel oli tuonut. Sun laillas, poimulehti, sydämeen sain pettymyksen kylmän kyyneleen, ja yö ei koskaan lohdutusta suonut!
NOCTURNE
Huone on tyhjä.
Yksikään sydän
ei iske sydämeni mukaan.
Käteni
ovat köyhät, kylmät ja kuolleet,
niitä ei lämmitä kukaan.
Mereltä tuulee, aallot särkyvät, simpukat pakenevat kuoreen. Kuun laiva. sammuttaa loistavan lyhtynsä ja törmää taivaan vuoreen…
YÖN VARJOT
Olen pyörteessä suuren kaupungin, kumu kaamea kattojen yli pauhaa, valoliekit räiskyy pilvihin, halu hirveä särkee askelen rauhaa.
Rikosmustahan loukkoon hiipien
sisar sisarta, veli veljeä kaulaa.
Mut syrjässä usvaan peittyen.
yhä saalista vuottaen virta laulaa.
Joku sillan korvassa nyyhkyttää,
jalat heikot hoippuvat parrasta kaitaa —
kuun kuvainen vedessä säikähtää…
Verikupla lyö särkyneen sydämen laitaa.
Puut paljaita oksia puistelee, joku lehti on tarttunut ikkunan pintaan. Yökrouveissa huudot vaikenee, kyyn myrkkynä kuolema valuu rintaan…