Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu, suuri ja syvä. Kaste-kosteena kaartuu yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat laulusta laata. Hämärän hartiat harmaat hipovat maata. — — —
Lien ma valkea vainaa lepoa vailla: murheiset muistot painaa turpehen lailla.
SILMÄT
Syttyy tähdet, taivaan kynttilät, iltaan ihmeellinen rauha sataa. Sielu nousee siivin puhtahin suurta, surullista Linnunrataa.
Kauniit tähdet, taas kun loistatte,
mua katsoo silmät uneksuvat.
Kyyneliseen kalvoon kuvastuu
hiilenhimmeet, värisevät kuvat.
Silmät, silmät — teitä suutelen,
taas niin tuskaista on elää mulla!
Saanko, puhdas, siivin särkyvin
Linnunradan tietä luokses tulla?
POIMULEHTI
Sun tunnen kyllä, kukka koruton, sa pelkäät kirkkautta auringon ja varrot yötä, joka varjoillansa voi viihtää lepoon rinnan kärsineen ja päästää kätköstänsä kyyneleen ja antaa surun juosta valloillansa.