Ne tarhat unelmissa aukeaa, kun hämy hiipii pitkin aavikoita ja varjot hyväilevät raunioita, angelus-äänet rauhaan raukeaa.
Ylitse muurin ruusut putoaa, ne tuoksuu yössä oudon hurmaavasti. Ja holviportin takaa raskahasti väsynyt vaeltaja kolkuttaa.
Ken lienet yksinäinen, onneton?
Sun kanssas' yli pyhän permannon
ma tahdon käydä alttarille Herran!
En paljon pyydä: unhoitusta vaan, suo uinua mun pinjain huminaan ja nousta ylhään kirkkauteesi kerran!
EPILOGI
KUIN LINNUT TUMMAN VEEN
Ylitse kuulaan, kimmeltävän veen käy lokkein lento yössä hiljalleen. Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa. Kuin laulu kuoleva soi siipein kahina! — Ja laine vierii rannan ruohikoissa.
Ne lentää, laumat lumivalkeat, ja suurten merten taakse katoovat. Ma rinnassani tunnen riemun salaa: kuin linnut tumman veen elämä murheineen noin katoo — eikä enää koskaan palaa!