Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.
On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:
»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»
Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»
Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.
Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».
»Terve tänne tultuanne,
teille täysi onnenmalja!»
sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:
»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]
Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.