Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta. Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin avulla tai sitten kansanvallalla, — tämä kaikki on epävarmaa. Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista (lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). — Vielä epävarmempi on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu kansain oikeus, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. — toisen, nimittäin valtioviisausprobleemin ratkaisu sitävastoin pakottautuu esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan, ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun mukaan.

Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaa ja sen vanhurskautta, niin päämääränne (ikuisen rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee a priori tunnettavaan politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri a priori olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin, kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. — Niinpä esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon, vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi, tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina (esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa, jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin kaikista maailman olennoista.

Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: Fiat iustitia, pereat mundus, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi) yhtymäksi. — Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas käsite (velvoituksen, joka perustuu jo a priori puhtaan järjen asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle, vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.

* * * * *

Objektiivisesti (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. Subjektiivisesti katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava periaatetta: tu ne cede malis, sed contra audentior ito)[20] ei tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta — joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi — ja kykenee voittamaan sen juonet.

Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee toisilleen vääryyttä, sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille tapahtuu molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle, että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti, kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita, mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain — nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle — ei näytä voitavan puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän, meille tutkimattoman mahdin omiksi. — Tuommoisiin epätoivoisiin johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä. Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat keskenään ristiriitaan, — ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä, kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa. Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan toivoa — vaikkakin hitaasti — pääsevänsä sille asteelle, jolloin se tulee pysyväisesti loistamaan.

II.

Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden transcendentaalisen käsitteen mukaan.

Kun jätän kaiken julkisen oikeuden aineellisen sisällyksen (erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva), semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat, lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se julkisuuden muoto, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen, koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta (jota voi ajatella ainoastaan yleisesti tunnettuna) eikä siis mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.

Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella, ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti käytettävän, järjestä a priori löytyvän arvosteluperusteen, jona jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (praetensio iuris) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen kokeella heti havaittavana.