Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan (varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä), niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle. Moralisoivat politikot sensijaan — mikäli se heistä riippuu — tekevät mahdottomaksi olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita, uskotellen, että ihmisluonto ei kykene toteuttamaan hyvää järjen osoittaman aatteen mukaisesti.

Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet kerskuvat, onkin heillä juonet mielessä; heidän aikeensa suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin (jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten juristien tapaista (ammatti-juristien, ei lainsäätäjäin), milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään olemassaolevan lakisäädöksen ja — kun tämä muutetaan korkeimmassa paikassa — sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään. Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin valtiojärjestyksen periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis a priori eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa ihmisiä (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä monien kanssa), tuntematta kuitenkaan ihmisiä ja ymmärtämättä mitä hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä, seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin, missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi; esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti, kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu. Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien sofististen ohjeiden kanssa:

1. Fac et excusa. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden). Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon helpommin ja hienommin teon jälkeen (varsinkin ensiksimainitussa tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa, että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on bonus eventus niminen jumala paras oikeuden edustaja.

2. Si fecisti, nega. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut, saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä kapinaan, kiellä oma syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.

3. Divide et impera. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain ylimmäksi miehekseen (primus inter pares), niin saata heidät eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta; kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.

Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää, sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan epäonnistumisesta (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina vielä jäljelle valtiollinen kunnia, johon ne voivat aina turvautua, nimittäin vallan laajeneminen, olipa se hankittu millä keinoin tahansa.[19]

* * * * *

Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja, karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä ja seuralaisena. — Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien vilpilliset edustajat saataisiin tunnustamaan, että he eivät puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään — kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa — omaksuvat esiintymistapansa, — jotta näin tapahtuisi, saattaa olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha, mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka ja moraali sopusointuun keskenään.

Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen aineellisesta peruslähteestä, tarkoituksesta (ehdonvallan esineenä), vai muodollisesta, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus mikä hyvänsä)?"

Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys, kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha) olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden muodollisesta perusteesta. — Nyt on tuo edellinen prinsiippi, poliittisen moralistin perusjohde (valtio-, kansalais- ja maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä taidollinen tehtävä (problema technicum); jälkimmäinen sitävastoin, ollen perusjohteena moraaliselle politikolle, jolle se on siveellinen tehtävä (problema morale), on menettelytavan puolesta kerrassaan ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan, jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.