Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi, ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä. Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi kiihotustyön harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.
LIITE.
I.
Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä ikuisen rauhan näkökannalta
Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä, ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan meidän pitää toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän näet tuo käsite häviää itsestään (ultra posse nemo oblliatur). Näin ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa (toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa); viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä jonkunlaiseksi yleiseksi taitavuusopiksi, so. sellaisten toiminnan ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä, että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.
Politiikka sanoo: "Olkaa taitavia kuin käärmeet"; moraali lisää siihen rajoittavana ehtona: "ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset". Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa. Vaikka lauselma "Rehellisyys on paras politiikka" sisältääkin teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "Rehellisyys on parempi kuin kaikki politiikka" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.
Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys tunnustetuista: mitä meidän pitää ja mitä me voimme) varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan ole tahtova sitä, mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan viittaava ja johtava päämaali. — Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen riitäkään kaikkien yksityisten ihmisten tahto elää vapauden periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen (kaikkien tahdon erillinen yhtäläisyys), vaan että kaikki yhdessä tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon joukko-yhtäläisyys); tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta toimeenpantaessa (käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun kuin valtaan, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta (teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).
Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan; eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.
Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin, niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Minä voin nyt kyllä vielä ajatella moraalista politikkoa, so. sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en poliittista moralistia, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.
Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja, joita ei ole voitu estää, niin on — erittäinkin valtionpäämiesten — velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti hallita itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan valtiosäännön mukaan despoottinen hallitsijavalta, kunnes kansa vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen aiheuttamalla mullistavalla vallankumouksellakin saavutettaisiin — oikeudenvastaisella tavalla — lainmukaisempi järjestys, eipä uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin, niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]