Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset voivat elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti myöskin tahtonut, että heidän pitää elää kaikkialla, vaikkapa vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. — Näemmehän hajalleen tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä samojedit Jäämeren rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä, Altain vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla asuvat suomalaiset, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana aikana yhtä kauas erilleen unkarilaisista, kun goottilaisia ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa eskimot (ehkä ikivanhoja eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja peskerit saman maanosan eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että sotakunto arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän suuriarvoiseksi ei ainoastaan kun on sota (niinkuin sopiikin), vaan myöskin jotta olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan sisäistä arvoa, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." — Tämä olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee oman tarkoitusperänsä toteuttamiseksi kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.

Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen, eli mitä se siis tekee hänen siveellisen tarkoitusperänsä hyväksi, ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan pitäisi tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla — että nimittäin hän tulisi sen täyttämään — kuitenkin tuota vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat kaikki julkisen oikeuden puolet, valtio-oikeus, kansain-oikeus ja maailmankansalaisoikeus." — Kun sanon luonnosta: se tahtoo, että tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton käytännöllinen järki), vaan se tekee itse niin, tahdoimmepa tai emme (fata volentem ducunt, nolentem trahunt).

1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen valtavoimana varustettu sitä vastaan. Nyt on tasavaltainen valtiojärjestys ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin, että monet väittävät sen täytyvän olla enkelien valtio, ihmiset kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen, järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla) pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi; tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan, joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä: "Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista, laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi, että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy olla mahdollinen ratkaista. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. — Tässä katsannossa voimme siis sanoa: luonto tahtoo vastustamattomasti, että oikeus saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon epämukavuutta. — "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]

2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan riippumattomien naapurivaltioiden eristäytymistä; ja vaikka tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen), niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta luonnon tahto on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin kielten ja uskontojen erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä) despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia, vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.

3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla, pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. Kauppahenki se on, joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) rahan valta mahtanee olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin ja vielä harvemmin menestyä. — Tällä tavoin takaa luonto ihmisen taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti) ennustamaan sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme ponnistella kohti tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.

Toinen lisäys

Salainen määritys ikuista rauhaa varten

Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus. Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden, joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista itseään julkisesti sen tekijäksi.

Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan: Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet.

Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta — valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus — ottaa alamaisiltaan (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion hiljaisuudessa (siis tekemällä siitä salaisuuden) kehottavan filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio antaa heidän puhua vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin, kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen (siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. — Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä, vaan ainoastaan, että häntä kuultaisiin. Lakimies, joka on ottanut tunnuskuvakseen oikeuden vaa'an ja sen ohella myös vanhurskauden miekan, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (vae victis). Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus — koska se vain kuuluukin hänen virkatehtäväänsä — ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten on molempien toistenkin laita). — Filosofinen tieteenhaara on tämän liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian palvelijatar (ja samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta, "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään".