"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin."

Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vierasystävyys (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota, mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on rauhallisesti alallaan. Vierasoikeutta ei tulokas voi vaatia (sillä siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain käymäoikeutta, joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. — Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että laiva tai kameli (erämaan laiva) tekevät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä pinnan oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen (esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien) samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta, ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus yrittää kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. — Tällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.

Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä kauppaakäyvien valtioiden epä-vierasystävällistä käyttäytymistä, niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat käydessään vieraissa maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin esiintyminen niiden valloittajina), aivan kauhistuttavan pitkälle. Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin) kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin, nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.

Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä, jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä oikeauskoisuuteen tulee.

Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut (ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle, että yhdessä maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan kaikissa paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä mainitulla ehdolla.

Ensimmäinen lisäys

Ikuisen rauhan takeista

Tämmöisenä vakuutena (takeena) ei ole mikään vähempi kuin itse suuri taiteilijatar luonto (natura daedala rerum), jonka koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi, vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana pakkona, nimitetään kohtaloksi, mutta kaitselmukseksi silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti näyttäydy meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi sitä niistä päättääkään olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen suhteista niiden tarkoituksiin) ajatella se niiden lisäksi, voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin luomme aatekuvan, joka tosin on tietopuolisessa katsannossa ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä tulee ikuista rauhaa koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. — Luonto sanan käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä mahdollisen kokemuksen piirissä) ja vaatimattomampi sanontatapa kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa kaitselmusta, johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä, päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.

Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon turvan tarjoaa.

Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1) on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta, että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset sodan avulla kaikkiin suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne, 3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. — Ihmeteltävää on jo sekin, että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää, jota poro kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen, tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes kamelin, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen, jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta. Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, — näillä ihmisillä muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan, joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. — Mutta mikä nuo asukkaat on kuljettanut sinne? Tuskinpa mikään muu kuin sota. Ensimmäinen sotaväline taas kaikista eläimistä, joita ihminen on maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään taloutensa tarpeiksi, on hevonen. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan viljaksi; samaten hedelmälajien moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi, ja pian keksittiin suola ja rauta, ehkä ensimmäiset laajalti kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat rauhallisiin suhteisiin keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin suhteisiin.