6. Lähde: Oikeusoppi (1797).
55 §.
Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on omiin alamaisiinsa, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?
Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.
Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten tuottamia, että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin, hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.
Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin nähden, jotka voivat olla ihmisen omaisuutta, mutta sitä ei kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen vaaranalaista palvelustaan.
Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan velvollisuudesta kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä, minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.
56 §.
Valtioiden luontaistilassa on oikeus sotaan (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan — nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta — omalla voimallaan, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua oikeudenkäynnillä (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa). — Paitsi toimivana loukkauksena ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen vihollisuus, esiintyy se uhkana. Tähän kuuluu joko ensiksi suoritettu varustelu, johon perustuu oikeus ehättää edelle (ius praeventionis), tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla) pelottavaksi kasvava toisen valtion valta (potentia tremenda). Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä olotila, ennenkuin voimakkaampi on ryhtynyt mihinkään tekoon, ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen. Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.
Mitä tulee toimivaan loukkaukseen, joka oikeuttaa sodan, niin siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, hyvityksenotto (retorsio), joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan irtisanomista (sodanjulistus); sillä jos kerran tahdomme nähdä sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta vastaavaa, nimittäin hyväksymistä sille toisen asianosaisen selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.