Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa. Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen (kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.
… jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin — kuten eräs muinaisajan mies sanoi — tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää niitä.
… niin että filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille, joka toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan, pitäen sitä haaveiluna.
Hobbesin lause: status hominum naturalis est bellum omnium in omnes (ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan) ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: est status belli etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään, että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien alaisina, vakinaisesti olisi olemassa vihollisuuksia, niin on ainakin heidän asemansa (status juridicus), so. ne olosuhteet, joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan toinen lauselma: exeundum esse e statu naturali, on edellisestä johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.
Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet, jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan) levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet sen katseluun).
Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa maailmalle ikuisen rauhan.
5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).
… niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän, joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään yleismaailmalliseen valtiojärjestöön tai — jos tuollainen yleisen rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa, milloin se vie hirveämpään despotismiin — täytyy tuon hädän ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta joka kumminkin on yhteisesti sovitun kansainoikeuden mukainen oikeudellinen liittokuntatila.
Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen, aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä tuhoava apukeino, — kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä, jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen, nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen, ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin, siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.
Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä, mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen) kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä niinsanotun Euroopan valtain tasapainon ylläpitämä jatkuva yleinen rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se heti luhistui.