Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten — vieläpä tämän luotujen lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin — epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä erimielisyydestä pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta, jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon, jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa, vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta kansainliitolta (Foedus Amphictyonum), yhdistyneeltä vallalta ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen. Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé de St.-Pierren tai Rousseaun, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. — Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka nekään taas — joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi — eivät saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran — osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen — saadaan rakennetuksi olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää itsensä yllä automaattisesti.
Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, … samaa saa aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä, että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan…
Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan (uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena, niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä, joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen, vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena, yleinen maailmankansalaistila, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset taipumukset pääsevät kehittymään.
2. Lähde: Inhimillisen historian todennäköinen alku (1786).
Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat … kaupunkien asujamet ja maataviljelevä väki … olivat vielä vihollisuuksissa, … oli tosin kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: — (sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee despotismia)…
Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista. Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin antamaan arvoa ihmisille? Katsottakoonpa vain Kiinaa, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään vapaudesta. — Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on, on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi, ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.
3. Lähde: Arvostelukyvyn kritiikki (1790).
Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja huonontaa kansan ajatustapaa.
Tämän (nim. kansalaisyhteiskunnan) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin, kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä maailmankansalaisyhtymää, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo — etenkin niiden keskuudessa, joilla on valta käsissään — estävät sellaista edes suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä sota (jossa osaksi valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton (hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle) kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.
4. Lähde: Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793).