Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin, joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha — tai paremmin sanoen pyrkimys siihen — on yleispätevä velvoitus, vaikka päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin lausunut.)

Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos myöskin tanskaksi ja englanniksi.

Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen. Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".

Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815 perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä rauhankongressissa, joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37 amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.

Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851 Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton" perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.

Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat ilmenneet kuolleina syntyneiksi.

* * * * *

Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi, tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen") hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi toteutumistaan.

Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja. Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen, että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista. Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto, joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.

Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen, että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää, mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa. Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin toisiaan, ei sitä voi välttää.