Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so. vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä kieltolakeja (leges prohibitivae), niin ovat kuitenkin muutamat niistä sellaista jyrkkää, olosuhteista riippumatta pätevää lajia (leges strictae), että ne vaativat viipymättä esteiden poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4) ovat sellaisia, jotka — ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä, vaan kuitenkin niiden soveltamiseen nähden, olosuhteista riippuen — subjektiivisesti pätevyyspiiriltään laajentuvina (leges latae) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon lykkäyksen, kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli pantavan tuota lykkäystä — esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan riistetyn vapauden ennalleen palauttamista — ihan päiväin päähän (ad calendas graecas, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin tässä tapauksessa vain hankintatapaan, jota vastaisuudessa ei pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske omistussuhdetta, jota, vaikka sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]

TOINEN OSA.

SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (status naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis luotava; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan lainalaisessa tilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]

Ensimmäinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten

Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.

Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä muodostaman yhteisön jäsenten vapauden periaatteille, toiseksi perusteille, jotka edellyttävät kaikkien riippuvaisuutta yhdestä ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi nojautuu heidän tasa-arvoisuuteensa (kansalaisina), — ainoa siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys, johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää perustua, on tasavaltainen valtiojärjestys.[6] Tämä on siis, mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena. Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen rauhaan?

Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan, nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. — Kun kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava, onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan; ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei — lähestyvien, yhä uusien sotien takia — saa koskaan kuoletetuksi), — että he ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin. Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.

* * * * *

Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa. Valtion (civitas) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai sen mukaan, mitä hallitustapaa valtionpäämies kansaan nähden käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (forma imperii), jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan käyttö yhdellä henkilöllä tai muutamilla keskenään tai sitten yhteisesti kaikilla, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan (autokratia, aristokratia ja demokratia eli ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto (forma regiminis) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä katsannossa joko tasavaltainen tai itsevaltainen (despoottinen). Tasavaltaisen valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait; se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan. — Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on demokraattinen sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä despotismia, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa ja vapauden kanssa.