Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee) mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka eivät ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Mutta jos valtio, joka itse on runko ja jolla siis on oma juurensakin, liitetään istukasoksana toiseen valtioon, niin sen olemassaolo moraalisena persoonana lakkaa ja tuosta persoonasta tehdään pelkkä esine, mikä on vastoin sen alkuperäisen sopimuksen aatetta, jota ilman ei voi ajatella mitään kansoja koskevaa oikeutta.[1] Jokainen tietää, mitä vaaroja tähän hankkimistapaan kuuluva harhaluulo, jonka mukaan valtiotkin muka voivat mennä keskenään naimisiin, on tuottanut Euroopalle meidän päivinämme viime aikoihin asti; muut maanosat eivät nimittäin ole koskaan sitä tunteneet. Se on esiintynyt osaksi jonkinlaisena uutena teollisuuden lajina, jossa voi perheliitoilla saavuttaa ylivoiman ilman voimankäyttöä, osaksi keinona hankkia haltuunsa lisää maita. — Tähän on luettava myös sellainen menettely, että joku valtio vuokraa sotaväkeään toiselle käytettäväksi vihollista vastaan, joka ei ole yhteinen; tällöin näet käytetään ja tuhlataan alamaisia niinkuin mielin määrin käsiteltäviä esineitä.

3. "Vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava."

Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta. Se yllyttää valtioita pyrkimään toistensa edelle varustetun väen lukumäärässä, jolla ei ole mitään rajoja, ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta painajaisesta. Tähän on vielä lisättävä, että kun ihmisiä palkataan kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion) kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa omassa henkilössämme.[2] Aivan eri asia on, kun valtion kansalaisia määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Suurten varojen kasaaminen saisi sekin aikaan, että toiset valtiot pitäisivät sitä sodan uhkana ja katsoisivat olevansa pakotettuja ehättämään ehkäiseviin hyökkäyksiin (koskapa kolmesta voimakeinosta, jotka ovat sotajoukkojen voima, liittoutumisen voima ja rahan voima, viimeksimainittu lienee sittenkin luotettavin sotaväline), ellei tässä taas olisi suurena vaikeutena saada selville kerättyjen varojen suuruutta.

4. "Valtiovelkaa älköön tehtäkö valtion ulkoasioita silmälläpitäen."

Tämä apukeino ei sisällä mitään epäilyttävää, kun sitä käytetään valtiotalouden tarpeisiin (teiden parantamiseen, uutisasutukseen, makasiinien hankkimiseksi pelättävien katovuosien varalta, jne.), hankittiinpa tarkoitukseen apua valtion piiristä tai sen ulkopuolelta. Mutta valtioiden välisenä keskinäisenä vastapainokoneistona on sellainen luottojärjestelmä, joka sallii velkain kasvaa rajattomiin, mutta turvaa ne kuitenkin vaatimuksilta lähimpinä aikoina (koska kaikki velkojat eivät kuitenkaan voi tehdä vaatimuksiaan yhdellä kertaa) — erään kauppaakäyvän kansan tällä vuosisadalla tekemä nerokas keksintö[3] —, semmoisena se on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana suoritusten langetessa (ja sitäkin tapausta voidaan viivyttää vielä kauan vilkastuttamalla liikennettä, mikä tekee vaikutuksensa teollisuuteen ja elinkeinoihin). Tämä helppous käydä sotaa, yhdessä vallanpitäjäin samansuuntaisen taipumuksen kanssa, joka näyttää olevan ihmisluonnolle ominainen, on siis ikuisen rauhan pahana esteenä, jonka poistamisen pitäisi kuulua sen alustaviin määrityksiin sitä suuremmalla syyllä, kun lopulta kuitenkin välttämätön valtionvararikko pakostakin kietoo syyttömästi samaan turmioon monia muitakin valtioita, mikä olisi julkinen vääryys viimeksimainituille. Näin ollen ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.

5. "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin."

Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle. Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole (scandalum acceptumina) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. — Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen (sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.

6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."

Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin, koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet muuttuisivat tuhoamissodaksi (bellum internecinum). Sotahan on näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti), keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi (sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan tulos ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (bellum punitivum) valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. — Ja että mainitut keinot johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa — kuten esim. urkkijain käyttö (uti exploratoribus), joka perustuu vain toisten kunniattomuuteen (sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) —, vaan jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät kerrassaan tyhjiksi.

* * * * *