Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
AUNE
Nuorisolle
Kirjoitti
Immi Hellén
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki.
1
Pohjatuuli oli äitynyt myrskyksi. Aavalla merellä, joka silloin oli jäässä, levitti se mahtavat siipensä ja lensi sitten Helsinkiä kohden hurjaa vauhtia. Näyttipä siltä kuin olisi se päättänyt paiskata kumoon kaikki taivasta tavoittelevat kivimuurit. Mutta lujina seisoivat ne perustuksillaan ja ainoastaan lunta katoilta sai raivostunut tuuli temmatuksi kylmään helmaansa. Sitä se sitten lennätteli pitkin katuja, heitteli vastaan tulijoille vasten kasvoja ja turkinkauluksen allekkin tunki. Esplanaadille päästyään sai se nuoret vaahterat kumartamaan itseään ja hyökkäsi sitten Runebergin patsaan kimppuun. Mutta se ei kumartanut. Puhui siinä myrsky tylyä kieltään metallimiehen korvaan, joka ei näyttänyt kuulevan sitä. Eikä kuulleet sitä kesän kukkasetkaan, jotka patsaan juuressa nukkuivat hangen alla. Toisellainen oli se tuuli oleva, joka heidät oli saapa hereille — lempeänä liikkuisi se mailla laulaen uuden elämän ihanaa laulua sortuneille.
Mutta olipa siellä kuitenkin aivan lähellä pieni kalpea kukkanen, joka kuuli ja tarkasti seurasi myrskyn riehuntaa. Pohjoisesplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla oli kivitalon ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jota paksut varjostimet peittivät. Sieltä takaa loisti himmeä valo talvisen iltapäivän hämärään ja siellä lepäsi pieni, kalpea Aune vuoteessaan. Pehmeä oli vuode ja koko huone niin pehmeä ja lämmin kuin linnunpesä, johon emä on rinnastaan hienoimmat untuvansa nokkinut. Ja kuitenkaan äidin käsi ei ollut sitä vuodetta valmistanut, sillä se oli jo aikoja sitten maassa maatunut. Aune oli vasta muutaman viikon vanha, kun äiti kuoli. Nyt oli hän jo kohta kolmentoista ja tämän ikänsä kaiken oli hän ollut sairaana. Enimmät ajat oli täytynyt maata vuoteessa, väliste kun oli parempi, nostettiin pyörätuoliin. Jalkoja täytyi varoa. Niissä oli luumätä. Käveltäisiköhän niillä milloinkaan?