Se päivä oli taas ollut vaikeampi. Niin huonolla säällä kolotti jalkoja aina pahemmin. Toinen olisi niitä tuskia kärsiessään jo vaikeroinutkin, mutta Aune makasi aivan hiljaa. Lumivalkoisten lakanain välistä näkyi vaan laihat ja surkastuneet, mutta kuitenkin suloiset kasvot, joita tummat kähärät ympäröivät. Ja suuret, tummat, äärettömän surulliset silmät katselivat arasti ikkunaan päin, jota pohjatuuli kolkutteli.
Sinä päivänä oli Aune kokonaan unohtanut oman kipunsa. Koko päivän oli hän ajatellut sitä pientä poikaa, josta Leena kertoi aamulla tehdessään tulta uuniin, sitä pientä kerjäläispoikaa kaukana Pohjanmaalla, josta sanomalehdissä oli kerrottu. Uupui taipaleelle, sinne jäi hankeen. Tuisku peitti niin, ettei jäänyt näkymään muuta kuin toinen käsi ja vähän repaleista nutunhihaa. Muuten ei olisi löytynytkään. Yksinään kuoli pimeään yöhön myrskyn raivotessa noin juuri kuin nytkin.
Aune kuuli selvästi tuskanhuutoa ja valitusta myrskyn äänessä. Ehkä se olikin tullut tänne kertomaan, että siellä taas oli joku lumiin peittymässä. Tullut vaatimaan apua parempiosaisilta ja senvuoksi kolahutti hänenkin ikkunaansa. Voi, jospa hän vaan olisi terve, eipä hän silloin viruisi untuvapatjoilla toimetonna! Mutta eipä hän nyt voinut muuta kuin itkeä päänalaisensa märäksi ja puristaa hentoset sormensa ristiin peitteen alla ja koko sielullaan pyytää taivaallista Isää suuresta armostaan auttamaan kaikkia onnettomia maailmassa.
Leena hiipi sisään varpaillaan, luuli Aunen nukkuvan. Teki taas tulta uuniin ja istuutui siihen ääreen sukkaansa kutomaan. Aune katseli häntä salavihkaa vuoteestaan. Uunin tuli valaisi Leenan kasvoja. Kuinka hän vielä oli nuoren näköinen, vaikka oli jo yli neljänkymmenen ja niin hyvän ja herttaisen! Hänen kasvoissaan oli sellaista kirkkautta, jota Aune ei ollut huomannut kenessäkään toisessa. Mutta se tuli kai siitä, että Leena joka päivä ajatteli ijankaikkisia asioita ja eli sisällistä hengen elämää Jumalassa. Sanomattoman paljon piti Aune Leenasta. Hän olikin hoitanut Aunea hänen syntymästään asti. Ja Aune oli mielestään Leenalta oppinut enemmän kuin opettajattarelta, joka jo monta vuotta oli käynyt hänen terveempinä päivinään opettamassa hänelle tämän maailman viisautta. Ja kumminkin oli Leena vaan kouluja käymätön mökin lapsi maalta.
Aune unohti hetkeksi kalvavan surunsa. Leenan läsnäolo oli aina lohduttava ja rauhoittava. Mutta kun tuuli taas kovasti tärähytti ikkunaa, kävi se hänelle luihin ja ytimiin ja ajatukset alkoivat taas kulkea samaa surullista uraansa.
— Leena — kuiskasi hän hetken kuluttua — oliko siinä kinnasta?
— Missä, lapseni?
— Kädessä joka näkyi hangesta.
— Ei siitä puhuttu mitään, mutta tuskinpa. Kukapa niille kerjäläislapsille kintaita. Sitäkö se nyt taas on ajatellut pienoseni koko päivän? Ei noin helläsydämmiselle pitäisikään kertoa sellaisia.
Leena nousi sivelemään kalpeata poskea ja tummaa kähärää. — —