Aune luuli eteisen kellon soineen. Niin hän erehtyi joka ilta. Isää hän odotti, isää, joka oli viisas ja oppinut, korkea virkamies, senaattori, joka teki paljon työtä ja joka äärettömästi rakasti pientä, sairasta tyttöään.
— Aune, iloni — oli isällä tapana sanoa ja siihen lisäsi Aune: ja suruni.
— Niin, Aune, iloni ja suruni!
Alinomaa vaan tahtoi nousta se ajatus, että miksei hän, Aune, sentään kuollutkaan pienenä ja pikku veli jäänyt elämään. Veli olisi nyt jo viisitoistavuotias. Hän olisi terve ja reipas, punaposkinen ja väkevä. Häntä isä löisi olalle ja sanoisi:
— Lauri, iloni! — Sitä toista sanaa silloin ei tarvittaisikaan.
Mutta siellä Lauri lepäsi äidin vieressä ja hän tässä vaan oli sairas raukka — isän ilona ja suurena suruna.
Kun Aune joskus oli puhunut näitä isälleen, niin hän oli sanonut, että oli väärin ajatella niin. Eihän yksikään kuolevainen tiedä kuinka suuria suruja Lauri olisi voinut tuottaa isälleen. Ja koska Aunesta vielä oli paranemisen toivokin, niin saattoi hän täydellä syyllä sanoa pikku tyttärestään: iloni ja toivoni!
Näin oli isä lohdutellut, se hellä ja rakas isä.
Ja siellä hän nyt soitti viimeinkin. Kiireiset askeleet lähenivät Aunen huonetta ja kaksi hentoa käsivartta ojennettiin tulijata vastaan. Ja tulija tunsi että elämä olisi kolkko ja arvoton, elleivät ne käsivarret iltaisin odottaisi väsynyttä työmiestä.
— Onko sen ollut ikävä isää?